Koronapandemia on ravistellut koko ihmiskuntaa. Se on kylvänyt kuolemaa, täyttänyt sairaaloita, lamaannuttanut kansainvälisen kaupan ja talouden sekä eristänyt ihmiset koteihinsa. Mikään muu kriisi toisen maailmansodan jälkeen ei ole saanut aikaan näin kokonaisvaltaista ja ihmisten arkea koskettelevaa vaikutusta. Toisaalta se on kannustanut myös järjestelmien systeemisten valuvikojen pohdintaan. Korona on mikrobiologisena ilmiönä sangen yksikertainen ja ennustettava mutta vaikutuksiltaan systeeminen ja kompleksinen.
Ei ole ihme, että kansalaiset ovat ymmällään. Eteemme marssitetaan päivä toisensa jälkeen huipputason asiantuntijoita, joilla kaikilla on erilainen tulkinta koronapandemian syntymisestä, leviämisestä, taltuttamisesta tai hallinnasta. Asiantuntijat, virologista verkostoanalyytikkoon, puhuvat samasta ilmiöstä eri kielellä. Kukin heistä perustaa sinänsä järkevät argumenttinsa erilaisiin tieteellisiin teorioihin, premisseihin ja johtaa niistä käsin erilaisia ratkaisuehdotuksia. Tervetuloa kompleksisuustutkimuksen ytimeen.
Kompleksisuusajattelussa maailma näyttäytyy monitulkintaisena kokonaisuutena rakentuen lukemattomasta määrästä toisistaan riippuvaisia alkuarvoja. Se toimii oman historiansa kokemuksista, tulevaisuutensa oletuksista ja nykyhetken tulkinnoista käsin. Asian ydin on siinä, mitä nämä eri tulkinnat ja näkökulmat synnyttävät vuorovaikutuksessa keskenään ja miten ne muokkaavat laajempaa kokonaisuutta. Lopputuloksena on tietämyksemme rajallisuus kompleksisista ilmiöistä ja runsaasti yllätyksiä.
Pandemiassa erityisen haasteen asettaa sen ympärille kasautuvien ilmiöiden sisältämä keskinäisriippuvaisuus. Ilmiöitä ei voi irrottaa toisistaan tai asettaa selkeään järjestykseen ja ratkoa yksi kerrallaan. Hallitus ei voi luvata kansalaisille, että ongelmat tulevat ratkeamaan heti kun A, B ja C saadaan hoidettua. Hallitus voi korkeintaan sanoa, että me teemme parhaamme sen ymmärryksen varassa, joka meillä on. Jos hyväksymme epävarmuuden ja tietomme rajallisuuden, kriisin jälkeinen uusi normaali voi parhaimmillaan raivata tilaa uudenlaiselle poliittiselle päätöksentekokulttuurille. Olemmeko nyt siis siirtymässä tiedolla johtamisesta ymmärryksellä johtamiseen ja näyttöperusteisuudesta pysyvän erävarmuuden ja tietämättömyyden aikaan? Vastaus on paradoksaalisesti kyllä ja ei – samaan aikaan.
Koronapandemia on ennen näkemättömällä tavalla tuonut tiedeneuvonannon osaksi arkipäivän journalismia. Toimittajien ja lukijoiden ymmärrys tieteellisistä termeistä kuten tartuttavuusluku, supertartuttaja, RNA ja laumasuoja on kriisin aikana kasvanut huimasti. Samoin yhteiskuntatieteen erikoissanasto hybridistrategioineen on livahtanut osaksi hallitusten normaalia viestintää. Onko meidän systeeminen ymmärryksemme kasvanut samassa suhteessa. Väitämme, että ei ole.
Systeemiseen ymmärrykseen liittyy vahvasti edellä kuvattu keskinäisriippuvuuden ajatus. Ilmiöt takertuvat ja liimautuvat toisiinsa kuin eriväriset muovailuvahapötköt. Niitä ei hetken muovaamisen jälkeen voi enää palauttaa alkuperäiseen muotoonsa – tässä tapauksessa väreihinsä. Se kuinka ilmiöt takertuvat toisiinsa, ilmaantuu emergentisti siinä vaiheessa, kun ne konkreettisesti kohtaavat eli ovat vuorovaikutuksessa. Näin asioita ei voi synnyttää vain lineaarisesti suunnittelun avulla (vrt. suoraviivaiset valmiusstrategiat). Niitä voi korkeintaan tuupata eteenpäin ja ne kehittyvät ihmisten, ilmiöiden ja järjestelmien vuorovaikutuksen kautta suuntaan, joka yleensä tulee kaikille – myös asiantuntijoille – suurena yllätyksenä. Miten tässä nyt näin kävikään – kysytään myöhemmin. Mitä tämä tarkoittaa koronakriisin hoidon tai jälkihoidon näkökulmasta?
Vielä ei ole oikea aika tehdä lopullista arviota koronakriisin hallinnan onnistumisista ja epäonnistumisista. Kriisi on kuitenkin jo tässä vaiheessa paljastanut jähmeiden järjestelmien valuvikoja kuten tiedonkulun ongelmat eri hallinnonalojen välillä, riittävien varmistusmekanismien puuttumisen julkisissa hankinnoissa tai kiireellisten rahoituspäätösten puutteelliset vaikuttavuusarvioinnit.
Toisaalta poikkeusaika pakottanut järjestelmää muuttumaan. Se on kasvattanut hallituksen päätöksentekokykyä, lisännyt asiantuntijatiedon hyödyntämistä ja tuonut poliittiseen retoriikkaan avoimuutta suhteessa tehtyihin virheisiin. Nähtäväksi jää kuinka pysyvästä muutoksesta on kyse. Asioiden ja ilmiöiden kohdalle syntyy kuitenkin polkuriippuvuutta: tämän päivän ratkaisut muovaavat huomisen toimintaa. Tämä näkyy muun muassa siinä, että ennen kriisiä syntynyt resilienssi eli yhteiskunnan kyvyn ottaa vastaan kriisi ja selviytyä siitä on osoittanut voimansa poikkeustilanteessa. Tässä suhteessa Suomea ja ennen kaikkea laajasti ymmärrettynä kaikkia suomalaisia voidaan onnitella. Tätä voittoa on syytä juhlia torilla – ehkä kuitenkin alkajaisiksi virtuaalisella sellaisella.
HTT Juha Lindell
VTT Petri Uusikylä
Kirjoittajat ovat tutkijoina Vaasan yliopiston
kompleksisuustutkimuksen ryhmässä.
