Yhteiskunnallisten muutosten nopeus, keskinäisriippuvuus ja skaalautuvuus ovat ravistelleet poliittisen päätöksentekojärjestelmän toimintakykyä, ennustettavuutta ja jatkuvuutta. Tätä kirjoitettaessa Venäjän asevoimat moukaroivat Ukrainan kaupunkeja, ja miljoonat kansalaiset ovat paenneet kodeistaan. Tämä aika tarvitsee arviointia, joka kykenee tunnistamaan olosuhteiden taustalla olevia ilmiöitä ja ymmärtämään muutoksen mekanismeja.
Parhaillaan käynnissä oleva sotilaallinen kriisi on mitä suuremmassa määrin myös turvallisuuspoliittinen, taloudellinen, ekologinen ja humanitäärinen katastrofi. Vain joitakin päiviä hyökkäyksen alun jälkeen hallitustenvälinen ilmastomuutospaneeli IPCC julkisti uuden, maapallon tulevaisuutta käsittelevän raporttinsa. Raportin mukaan ilmastonmuutoksen vaikutukset koskettavat laajoja ihmisryhmiä sekä vaikuttavat peruuttamattomasti luontoon. Helleaallot, kuivuus ja metsäpalot ovat yleistyneet ympäri maailman, mikä vaikuttaa kaikkiin luonnon ekosysteemeihin. Lisäksi ruokaturva ja vesiturvallisuus ovat heikentyneet.
Arvioinnin kolme rakenteellista haastetta
Edellisten esimerkkien opetuksen voisi arvioinnin näkökulmasta tiivistää siten, että systeemistä muutosta ei voi enää ajatella asiana, joka pitää korjata. Emme voi vain yksinkertaisesti kesyttää kompleksista ilmiötä. Sen sijaan meidän on kyettävä vaikuttamaan olosuhteisiin tarkasteltavien ilmiöiden ympärillä. Toisin sanoen on muutettava olosuhteita, jotka aiheuttavat ongelman ilmenemisen.
Miten arviointi voisi parhaalla mahdollisella tavalla olla mukana ilmiöiden taustalla olevien olosuhteiden tunnistamisessa ja muutoksen mekanismien ymmärtämisessä?
Onnistuakseen tässä arviointitoiminnan lähtökohtia, menetelmiä ja mentaalimalleja tulisi kriittisesti arvioida uudelleen. Nykyisen arvioinnin haasteet voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: 1) muotoilun ongelmiin, 2) toimintaa ohjaaviin periaatteisiin ja 3) arviointitoiminnan valuvikoihin.
Ennakko- ja loppuarviointien aika on ohi
Jokainen yhteiskunnan uudistaja, joka jo etukäteen määrittelee toiminnan kautta syntyvän vaikuttavuuden, on lievästi harhainen.
Aloitetaan helpoimmasta päästä eli muotoilun ongelmista. Edelleen suurin osa arvioinnin oppaista ja käsikirjoista lähestyy maailmaa lineaarisen projekti- ja ohjelma-ajattelun kautta. Määritelmän mukaan projekti on kertaluonteinen, ja sillä on selkeä alku ja loppu. Jos näin ei ole, niin projekti muuttuu prosessiksi tai joksikin muuksi toistuvaisluonteiseksi toiminnaksi. Kertaluonteisuus ja vaiheistus ovat synnyttäneet anglo-amerikkalaisessa arviointikirjallisuudessa vahvan ohjelma-arvioinnin perinteen. Sen mukaan arvioinnin tulee niin ikään noudattaa projekti- tai ohjelmatoiminnan vaiheistusta eli arviointia tehdään ennen tiettyä hanketta (ex ante), sen puolivälissä (ex nunc) ja päättymisen jälkeen (ex post). Saman ajattelun mukaisesti käytetyt arviointimenetelmät ja -mallit viritetään edellä kuvatun jaksotuksen mukaisesti.
Tämä ajattelu toimi ehkä kohtuullisesti 1960–1980-lukujen ennustettavassa suunnittelumaailmassa, mutta se on nykyisin auttamattoman vanhanaikaista. Jatkuva ja kehittävä arviointi ovat osoittautuneet oivallisiksi tavoiksi ylittää arviointien jaksottaisuudet, mutta niissä edelleen esiintyy varsin usein mekanistinen tavoitelähtöinen arviointiote ja siihen liittyvä, usein hieman yksinkertaistettu, kausaaliajattelu muutosteorioineen.
Vaikutusketjuista vaikutusmekanismeihin
Toimintaa ohjaavat periaatteet viittaavat juuri edellä kuvattuun vaikutusketjuajatteluun, joka parhaimmillaan toimii yhteiskunnallisten ohjelmien suunnittelun apuvälineenä ja tiekarttana. Kausaaliketjujen sijaan kriittisen arvioinnin tulisi kuitenkin kyetä hahmottamaan kompleksisten ilmiöiden taustalla olevia keskinäisriippuvuuksia ja toiminnan luonnetta muokkaavia vaikutusmekanismeja. Hieman kärjistetysti: jokainen yhteiskunnallinen uudistaja, joka jo etukäteen määrittelee toiminnan kautta syntyvän vaikuttavuuden, on lievästi harhainen.
Yhteiskunnallisten muutosten synnyttäminen ei ole lineaarinen prosessi vaan rinnastuu pikemminkin lastenkasvatukseen ja vanhemmuuden rooliin. Halutun yhteiskunnallisen päämäärän edistäminen vaatii kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja jatkuvaa herkkyyttä muutostekijöiden edessä. Donella Meadowsia vapaasti lainaten: Ennen kuin puutut systeemiin, tarkkaile, miten se toimii. Opi sen historia. Kuuntele sen pulssia ja rytmiä.
Arviointiajattelussa tarvitaan paradigman muutos
Arviointiajattelun ja -mallien valuvikana on reduktionistinen tapa pilkkoa arvioinnin kohteena olevat ilmiöt pienempiin osailmiöihin ja selvittää ne yksi kerrallaan sekä tämän jälkeen harsia ne uudelleen kasaan johtopäätösten ja kehittämissuositusten muodossa. Yleisesti tarkasteltuna systeemiajattelu tarjoaa vaihtoehtoisen lähestymistavan ymmärtää arviointien kohteena olevien yhteiskunnallisten ilmiöiden tai organisaatioiden toiminnan dynamiikkaa. Systeemiajattelussa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Juuri holistinen näkemys tekee siitä äärimmäisen kiehtovan ja samaan aikaan perinteisen arvioinnin näkökulmasta haastavan. Suurin haaste on arvioitsijan oma pääkoppa. Todettakoon, että tämä pätee myös allekirjoittaneeseen.
Peter Sengen mukaan mentaalimallit ovat mielen synnyttämiä konstruktioita ulkoisen maailman ja ihmisen sisäisistä tapahtumista. Niiden taustalla on puolestaan epämääräinen joukko julkilausuttuja tai julkilausumattomia uskomuksia, tavoitteita, tunteita ja ennusteita. Tietyn mentaalimallin hallitessa ajatteluamme pyrimme selittämään arvioinnin kohteena olevia ilmiöitä tätä maailmankuvaa vasten. Arviointitodellisuus on varsin kaukana rationalistisen arviointiajattelun ideaalimallista. Yleisin seuraus tästä on vahvasti yksinkertaistettujen tai vinoutuneiden arviointipäätelmien tekeminen. Tämä ajattelu- ja arviointiharha puolestaan vinouttaa valintojamme koskien arviointiaineistoja ja -menetelmiä sekä tapaa, jolla raportoimme ja viestimme arviointien tuloksista. Mikäli arviointien suositukset vielä muuttavat yhteiskunnallisia päätöksiä, tarttuu arviointiharha myös päätöksentekoon ja sitä kautta sotkee asioita entisestään. Miten avata tämä Gordionin solmu?
Gordioinin solmua ei kannata katkaista miekalla
Ennen kuin pohdimme Gordionin solmun problematiikka enempää, niin palautetaan pääpiirteittäin mieliimme tarina solmusta ja Aleksanteri Suuresta. Tarinan kulusta on historiankirjoituksessa useita versioita. Erään version mukaan oman aikansa evaluaattori eli oraakkeli suositteli fryygialaisille, että seuraava kaupunkiin vaunuilla tuleva henkilö olisi heidän tuleva hallitsijansa. Rooli lankesi köyhälle talonpojalle nimeltä Gordias.
Uudesta roolistaan kiitollisena tämä pyhitti vaununsa Zeukselle sitomalla ne erittäin monimutkaisella solmulla paaluun. Aikakautensa evaluaattori ennusti edelleen, että solmun avaajasta tulisi koko Aasian valtias. Kun solmu, joka tässä on vertauskuvallisesti monimutkainen tai kompleksinen ongelma, ei auennut, päätti Aleksanteri Suuri lyödä solmun miekallaan auki. Tämä tapahtui vuonna 333eaa. Haaste ratkesi näennäisesti, mutta johti hyvin pian Aleksanterin ennenaikaiseen kuolemaan ja Makedonian hajoamiseen.
Yhteisen, syvällisen ymmärryksen kätilöiksi
Historia on opettanut, että yleensä käy huonosti, kun monimutkaisia tai kompleksisia ongelmaa ryhdytään ratkaisemaan väkivalloin tai pakottamalla. Väkivalta ei tässä välttämättä viittaa fyysiseen väkivaltaan vaan myös liiaksi yksinkertaistettuihin tai mekanistisiin tapoihin ratkaista viheliäisiä ongelmia. Päätöksentekijöillä tulisi olla malttia ja viisautta lähestyä asioita kokonaisvaltaisesti, ilmiöiden taustalla olevat juurisyyt ja olosuhteisiin vaikuttavat mekanismit ymmärtäen. Sen sijaan että pyritään ratkomaan seurauksia tai oireita, tulisi keskittyä juurisyiden ja ongelmien hahmottamiseen.
Tässä työssä arvioinnin tekijöillä voisi olla tärkeä päätöksentekoa tukeva rooli. Arvioitsija voisi parhaimmillaan toimia systeemisen muutoksen tulkkina ja syvällisempään kollektiiviseen ymmärrykseen tähtäävän prosessin fasilitaattorina. Tämä kuitenkin edellyttää paitsi arvioitsijoiden systeemisen kyvykkyyden lisäämistä myös arviointitoiminnan kokonaisvaltaista uudelleenmäärittelyä. On jopa syytä pohtia, onko tätä uutta ymmärryksen synnyttämisen välittäjätoimintaa enää syytä kutsua arvioinniksi.
VTT, Petri Uusikylä, tutkimusjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Suomen arviointiyhdistyksen blogitekstinä maaliskuussa 2022
