Verkko-opetuksen tuomasta murroksesta yliopisto-opetuksessa on puhuttu paljon ainakin viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Viimeistään COVID-19-pandemia toi verkko-opetuksen hyvin lähelle kaikkia opettajia. Digiloikka on nyt aloitettu, miten tästä eteenpäin? Päivän iskusana verkko-opetuksessa on skaalautuvuus: opetusta voidaan tarjota verkon kautta potentiaalisesti vaikka kuinka laajalle joukolle opiskelijoita. Mutta pystyvätkö erilaiset organisaatiot hyödyntämään skaalautuvuutta samalla tavalla? Mitä vaikutusta tällä on yliopistomaailman organisoitumiseen ylipäätään? Entä onko skaalautuvuudella luonnolliset rajansa, ja onko sillä kustannus opetuksen laadun suhteen?

Tärkeä kehityshanke tässä kontekstissa on Digivisio 2030, jolla pyritään luomaan yhteistä digitaalista oppimisen ekosysteemia suomalaisille yliopistoille ja korkeakouluille. Tässä yhteydessä merkittävin asia on ehkä se, että digivisio tulee mahdollistamaan sen, että opiskelijat voivat ottaa kursseja myös muista yliopistoista kuin siitä, missä he ovat kirjoilla. Se tulee mahdollistamaan erikoistumista opetuksessa, mikä on hyvä asia, mutta kehitys ei ole myöskään ihan ongelmatonta.

Nähdäkseni isoimmat haasteet jatkuvasti kasvavissa opiskelijaryhmissä liittyvät oppimista tukevan dialogin ylläpitämiseen. Verkko-opetuksessa on merkittäviä tehokkuusetuja, koska se tarjoaa mahdollisuuden antaa opetusta hyvin laajalla joukolle opiskelijoita. Verkkomateriaalia voidaan myös käyttää uudelleen vuodesta toiseen. Rahoitusmallin paineessa oleville yliopistoille nämä edut voivat olla jopa liian houkuttelevia ja ne näyttäisivät perustuvan myös jossain määrin yksipuoliseen käsitykseen oppimisesta ja opetuksesta. Laadukkaan opetuksen varmistaminen tulee olemaan siirtymän tärkeimpiä haasteita.

Miksi kaikki eivät opiskele Harvardissa?

Perinteisesti tilarajoitukset ovat olleet merkittävä opetuksen tarjontaa rajoittava tekijä. Harvardin yliopiston kursseilla olisi varmasti paljon kysyntää, mutta Harvard ei ota satojatuhansia opiskelijoita kampukselleen seuraamaan opetusta. Itse asiassa Harvard ei ota edes läheskään niin paljoa opiskelijoita kuin se tilojensa puolesta voisi ottaa, vaan se on hyvin valikoiva sisäänottonsa suhteen.

Verkko-opiskelu on osin muuttanut tätä. Harvard on edelleen valikoiva sisäänottonsa suhteen, mutta osa sen kursseista on avattu ulkopuolisten seurattavaksi. Tunnettuja esimerkkejä tästä ovat mm. taloustieteen professori Raj Chettyn Big Data -kurssi ja filosofian professori Michael Sandelin Justice – kurssi . Molemmat näistä ovat esimerkkejä kampuksen auditoriossa pidetystä kurssista, joka videotallenteen avulla pystytään hyvin vähäisellä rajakustannuksella näyttämään miljoonille katsojille. Verkko-opetuksen toteuttamiseen on erilaisia malleja sekä opetuksen järjestämisen että tulonhankinnan suhteen.

Isoilla yliopistoilla, kuten Harvard, on lukuisia etuja puolellaan tällaisten kurssien järjestämisessä. Heillä on sekä tunnettu brändi, kuuluisat professorit että tekniset resurssit houkuttelevien verkkokurssien järjestämiseen. Vähemmän kuuluisat yliopistot voivat tehdä vaikka kuinka hyviä kursseja, mutta ne tuskin saavuttavat niin suurta suosiota verkossa kuin huippuyliopistojen kurssit. Voidaan ehkä kuvitella visio, jossa yliopisto-opetuksen järjestää 10-20 tunnettua yliopistoa ja pienempien rooliksi jää näissä yliopistoissa tämän opetuksen sertifiointi. Monelle pienelle ja alueelliselle yliopistolle tämä olisi todellinen dystopia.

Oma ajatukseni on, että opetuksessa – varsinkaan yliopistollisessa perusopetuksessa (jatko-opetus voi olla osin eri juttu) – yliopistojen väliset tasoerot eivät ole niin suuria kuin tutkimuksessa. Kun yliopistot rekrytoivat pääosin tutkimusansioiden perusteella, ja yliopistojen houkuttelevuudessa työnantajina on voimakasta polkuriippuvuutta (parhaat tutkijat päätyvät parhaisiin yliopistoihin), ovat yliopistojen väliset erot tutkimuksessa suuria ja sisäiset erot pieniä. Opetuksen suhteen asia on toisin. Henkilön ei tarvitse olla huippututkija voidakseen olla hyvä opettaja (ainakaan perusopetuksessa), eivätkä kaikki huippututkijat todellakaan ole hyviä opettajia (jotkut toki ovat). Tästä seuraa, että opetuksen laadussa yliopistojen väliset erot voivat olla pienempiä kuin tutkimuksessa, kun taas opetuksen laadun hajonta yliopistojen sisällä voi olla huomattavaa. Toki yliopisto voi opetukseen panostamalla sekä nostaa sen laatua että vähentää laadun hajontaa.

Joustava erikoistuminen verkko-opetuksessa

Viimeaikainen keskustelu on tuonut mieleeni Michael Pioren ja Charles Sabelin vuoden 1984 klassikon The Second Industrial Divide , jossa aiheena on se, miten pienet yritykset voivat pärjätä massatuotannon ja tuotannon skaalaetujen maailmassa – juurikin sama tematiikka, minkä pienet yliopistot kohtaavat nyt verkkoon siirtyvässä opetuksessa. Pioren ja Sabelin vastaus liittyi ”joustavaan erikoistumiseen” (flexible specialisation). Tähän liittyi mm. se, että pienet yritykset voivat tuottaa räätälöidymmin asiakkaiden tarpeisiin ja hyödyntämään toimijoiden välistä yhteistyötä skaalaetujen saavuttamiseksi.

Tällä on minusta suora yhteys digivisioon: siinä keskustellaan muun muassa eri yliopistojen koulutusohjelmien välisestä yhteistyöstä kurssien tuottamisesta. Eri yliopistot voivat tuottaa kursseja siten, että ne keskittyvät toimintoihin, jotka ovat niille luontaisempia. Jos otan lähellä itseäni olevan esimerkin, Vaasan yliopisto voi tuottaa pankkitoimintaan liittyviä taloustieteen kursseja, ja vaikkapa Jyväskylän yliopisto voi toteuttaa työn taloustieteen kursseja. Tällöin Vaasan opiskelijat voivat opiskella työn taloustiedettä Jyväskylän kursseilla, ja Jyväskylän opiskelijat pankkitoimintaa Vaasan kursseilla, ilman tarvetta pitää kurssit kummassakin paikassa.

Tämä on minusta tehokasta ja kannatettavaa. Se parantaa opiskelijan valinnanmahdollisuuksia ja auttaa tutkintojen räätälöimisessä, ja samalla helpottaa opettajien työtä. Tässäkin on omat rajansa: mielestäni kunkin yliopiston pitäisi itsenäisesti tuottaa alan runkokurssit, jotta koulutusohjelmilla säilyy tietty omaleimaisuus ja houkuttelevuus. Erikoiskurssien osalta järjestelmä on todella tarpeellinen.

Skaalautuvuus ja dialogi

Verkko-opetus on houkuttelevaa koulutuksen järjestämisen tehokkuuden kannalta skaalautuvuuden vuoksi. Ongelmana on vain se, että verkko-opetuksessa on kyse niin paljon muustakin kuin videoiden saattamisesta opiskelijoiden katsottavaksi. Parhaimmillaan opetus on opiskelijoiden ja opettajien välistä oppimista tukevaa dialogia.

Keskeinen osa oppimiskokemusta on opettajan antama oppimista ohjaava palaute. Tämän tekemisen helppous on käänteisesti verrannollinen opiskelijoiden määrään. Kun vaikka 20 opiskelijan kurssilla suora palaute on suhteellisen helppoa, niin 200 opiskelijan kurssilla henkilökohtaisen palautteen antaminen on hyvin haastavaa. Dialogi ja skaalautuvuus ovat selkeässä ristiriidassa keskenään.

Verkko-opetus ei itsessään ole dialogin este, vaan se voi joissain tilanteissa se voi jopa edesauttaa sitä. Silti dialogin ylläpitäminen vaatisi maltillista opiskelija-opettaja –suhdelukua. Vuorovaikutuksen ylläpitäminen on yhtälailla haastavaa isossa auditorio-opetuksessa kuin verkossa.

Alueellisesti hajaantuneella yliopistoverkostolla on edelleen oma roolinsa laadukkaan opetuksen järjestämisessä. Toki tämä vaatii riittäviä panostuksia opettajien pedagogiseen osaamiseen ja riittäviä resursseja. Digivisio vastaa osaan haasteista, mutta mielestäni ei kaikkiin. Toki siinäkin on oma pedagogia-työpakettinsa, joka toivottavasti löytää vastauksia juuri näihin kysymyksiin.

Samalla kun opiskelijoiden määrät ovat olleet jatkuvassa kasvussa ja opettajilta vaaditaan entistä enemmän kaikkea muuta (tutkimusjulkaisuja, ulkoisen rahoituksen hankkeiden vetämistä ym.), mahdollisuudet ylläpitää laadukasta opetusta ovat heikentyneet. Pitkällä tähtäimellä tämä voi kuitenkin olla suomalaisilta yliopistoilta oman oksan sahaamista. Huolenani on, että digivisio keskittyy lähinnä teknisen alustan luomiseen ja mahdollisuuksien järjestämiseen yksisuuntaiselle opetukselle, ja vuorovaikutteisempi pedagogiikka jää taka-alalle.

Kohti opetuksen laatuvisiota

Kun kilpailuetua luodaan laadukkaalla opetuksella, niin hyvä puoli siinä on, että alueellinen yliopisto on siinä lähtökohtaisesti paljon tasaveroisemmassa asemassa kuin verrattuna tutkimukseen. Suomalaisen yliopistoverkoston kilpailuetuna voisi olla tasokas, opiskelijat osallistuva ja vuorovaikutusta edistävä opetus. Käytäntö valitettavasti tuntuu olevan tästä usein kaukana. Huonoimmillaan tuntuu siltä, että yliopistoissa opetusta pidetään vain välttämättömänä pahana, joka täytyy hoitaa pois alta, jotta päästään keskittymään tärkeämpiin asioihin.

Ongelmallinen puoli järjestelmässämme on se, että yliopistojen rahoitus perustuu määrällisiin indikaattoreihin, kuten valmistuneiden määriin, joka johtaa opettaja-opiskelija –suhdeluvun kasvuun. Erityisesti opetuksen laatua on vaikeaa täsmällisesti ja objektiivisesti mitata, ja siksi on vaikeaa sitoa julkisen rahoituksen mittareita siihen.

Yliopisto-opettajilla on yleensä voimakkaat sisäiset kannustimet hoitaa opetustyö hyvin. Yliopistojen olisi tärkeää mahdollistaa riittävät resurssit opetuksen menestykselliseen hoitamiseen ja tukea opettajana kehittymistä. Julkiselta vallalta voisi puolestaan toivoa suurempaa luottamusta siihen, että yliopistot hoitavat tehtävänsä parhaalla mahdollisella tavalla ilman voimakasta keskusohjausta.

Laadukkaan opetuksen järjestämistä voidaan pitää yliopiston tärkeimpänä perustehtävänä. Sen toteuttamiseen kaikilla suomalaisilla yliopistoilla on hyvät mahdollisuudet. Toivoisin opetuksen laatuvisiota, jossa mahdollisimman suuren tavoitettavuuden sijaan pyrittäisiin luomaan tilanne, jossa opiskelija ja hänen oppimisprosessinsa olisi toiminnan keskiössä.

Kiitän Riikka Kalmia, Laura Havista ja Sanna Erosta hyvistä kommenteista, jotka paransivat tekstiä. Kaikki tulkinnat ja mahdolliset virheet tietysti yksin minun.