Julkisen talouden tarkoituksena on kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen, eikä valtion tulojen maksimointi. Tulojen kerääminen kansalaisten peliriippuvaisuutta hyödyntämällä on epäeettistä ja rinnastuu regressiiviseen verotukseen. Ei ole mitään loogista syytä siihen, miksi urheilua, tiedettä, järjestötoimintaa tai kulttuuria pitäisi rahoittaa veikkausvaroista. Julkinen valta tekee merkittävää askelta, kun se on alkanut erottaa järjestöjen rahoitusta Veikkauksen tuotoista. Tämä kehitys pitäisi viedä loogiseen päätepisteeseensä.

Panu Kalmi, taloustieteen professori, Vaasan yliopisto

Yhä useampi edelläkäyvä Veikkauksen näkyvä edunsaaja on alkanut paheksua toimintansa rahoituslogiikkaa. Kissan päästi säkistä Suomen urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itani. Sen jälkeen asiasta ovat lausuneet samansuuntaisesti mm. nuorisoalan kattojärjestön Allianssin puheenjohtaja Iisa Gebhard ja toiminnanjohtaja Anna Munsterhjelm, olympiakomitean puheenjohtaja Timo Ritakallio, ja museoliiton puheenjohtaja Pekka Sauri.

Suomessa on alettu tunnustaa laajalti, että on epäeettistä, että kulttuurille, tieteelle, järjestötoiminnalle ja urheilulle kerätään varoja tavalla, joka selkeästi käyttää hyväkseen haavoittuvassa asemassa olevia peliriippuvaisia.

Kuten professori Pekka Sulkusen raportissa todetaan, merkittävä osa Veikkauksen tuotoista tulee peliriippuvaisilta. Tästä pelaamisesta puolestaan valtaosa syntyy kauppojen ja kioskien aulatiloissa olevista rahapelikoneista. Ikävintä on se, että iso osa peliriippuvaisista on muutenkin hankalassa tilanteessa olevia pienituloisia, joilla ei todellakaan olisi varaa hävitä satoja euroja kuussa pelikoneisiin.

Tapaa kerätä rahoitusta julkisrahoitteisiin palveluihin uhkapelien kautta voidaan pitää regressiivisenä verotuksena, eli verotuksena, jossa pienituloiset joutuvat maksamaan enemmän veroja. Tässä tapauksessa näin tapahtuu sekä suhteellisesti että myös absoluuttisesti euromäärinä.

Toki voidaan väittää, että kyse ei ole verotuksesta, sillä kenenkään ei ole pakko rahojaan pelikoneisiin työntää. Mutta peliriippuvaisuus on sairaus, ja on irvokasta, että kansalaiset eivät voi käydä edes kaupassa joutumatta kulkemaan pelikonerivistön ohitse. Riippuvaisuuskäyttäytyminen ei ole myöskään mitenkään kovin vapaaehtoista, joten pitäisin tätä nykykäytäntöämme, jossa väestöä altistetaan pelikoneille arkisissa tilanteissa, hyvinkin verotukseen rinnastettavana ja sen erityisen epäeettisenä muotona. On myös selvää, että viime kädessä kansalaiset jäävät tässä vaihdannassa tappiolle, koska koneet on säädetty niin, että niihin jää enemmän rahaa kuin mitä ne maksavat ulos.

Mutta millä tavoin veikkausvarojen korvamerkintä ylläpitää ongelmapelaamista?

Logiikka argumentissa on seuraava: Veikkauksen tuotoista iso osa tulee kauppojen pelikoneista => jos pelikoneet viedään pois kaupoista, tuotot pienenevät => edunsaajien rahoitus pienenee, ja tärkeitä palveluita ei voida turvata.

Tämä päättely tuntuu perustuvan siihen ajatukseen, että olisi jokin looginen yhteys, minkä vuoksi tietyt toiminnot pitää turvata veikkausvaroilla. Mitään loogista syytä ei ole siihen, miksi urheilun toiminnot tai vaikka tiede pitäisi rahoittaa juuri uhkapelaamisella. Tämä yhteys on täysin keinotekoinen ja mielivaltainen, mutta sillä on hyvin todellisia seurauksia.

Oma ajatukseni on, että olisi ehdottoman tärkeää saada pelikoneet kaupoista pois. Ne voivat toki jäädä erilaisiin pelitiloihin, jossa pelaaminen on valvotumpaa ja säännellympää. Henkilöt, jotka erikseen näkevät vaivan tulla näihin tiloihin, voivat näin tehdä. Mutta on kohtuutonta, että lapset ja henkilöt, joilla on pelaamisen kanssa ongelmia, altistetaan näille koneille.

En ota tässä kirjoituksessa kantaa siihen, pitäisikö Veikkauksen monopoli säilyttää vai siirtyä lisenssijärjestelmään. Haittoja voi torjua monopolilla, kuten alkoholin myynnissä, tai myyjien välisellä kilpailulla voimakkaasti säänneltynä tupakan tapaan. Olennaisinta pitäisi olla haittojen torjunta: näkyvyyden ja saatavuuden rajoittaminen, sääntöjen valvonta ja korruption ehkäisy.

Veikkaustulojen korvamerkinnän vaikutukset

Mitä korvamerkinnällä tarkoitetaan? Käytännössä sitä, että julkiset tulot tietystä toiminnasta ohjataan tiettyihin ennalta määrättyihin kohteisiin. Iso joukko julkisia palveluitamme rahoitetaan normaalilla julkisen sektorin budjettimenettelyllä ja progressiivisen verotuksen kautta: vaikkapa tieverkosto, kansallinen turvallisuus ja pelastuspalvelut, koulutus, terveydenhuolto, ja poliisi.

Sitten on pienempi joukko edellä mainittuja palveluita, joissa rahoitus kierrätetään sektoriministeriön kautta, mutta rahoituksen määrä periaatteessa riippuu regressiivisesti kerätyistä veikkaustuotoista.

Meillä on siis kaksi eri kassaa julkisten palveluiden rahoitukseen. Kutsutaan niistä jälkimmäistä yksinkertaisuuden vuoksi veikkauskassaksi.

Kun julkinen valta arvioi projektien kannattavuutta, se vertailee siihen hyötyjen ja kustannusten välistä suhdetta. Hyötyjä on hankala arvioida, kun taas kustannusten arvioiminen on paljon helpompaa. Oletetaan hetkeksi, että hyödyt pystytään jotenkin objektiivisesti arvioimaan etukäteen.

Tällöin taloudelliselta kannalta olisi optimaalista, että kun projektit asetetaan järjestykseen hyöty-kustannussuhteen mukaan, niin kummassakin kassassa viimeisen rahoitettavan projektin hyöty-kustannussuhde olisi sama.

Ajatellaan vaikka, että vastassa olisi valtionavustus Santavuoren päiväkodin rakentamiseen ja Kitinojan eläkeläisten yhdistyksen toiminta-avustus. Jos hyöty päiväkodista olisi suurempi kuin eläkeläisten yhdistystoiminnan tukemisen, niin raha pitäisi mennä päiväkotiin eikä eläkeläisille. Jos veikkauskassassa on rahaa ja valtion kirstussa ei ole varoja päiväkodille, raha kuitenkin menee eläkeläisille, vaikka se ei olisi optimaalista.

Tästä esimerkistä näkyykin jo yksi perustavaa laatua oleva ongelma. Miten vertailla keskenään hyvin erilaisten julkisrahoitteisten toimintojen, kuten eläkeläistoiminnan ja päiväkodin rakentamisen, hyötyä keskenään?

Helppoa se ei ole, ja toki julkinen rahoitus jakautuu ensin joka tapauksessa sektorikohtaisiin määrärahoihin, jotka ohjaavat toimintaa. Ajatuksena tässä on se, että pitkällä aikavälillä näiden sektorien rahoitus muodostuu hyöty-kustannussuhteen kannalta mielekkäällä tavalla. Joka tapauksessa normaalissa budjettiprosessissa sektorit joutuvat kilpailemaan keskenään. Mitään sektoria suojata kilpailulta sillä tavalla kuin veikkauskassa tällä hetkellä. Viime kädessä tämä kilpailu siis tarkoittaa sitä, että poliittisella päätöksenteolla arvotetaan, mitkä kohteet ansaitsevat rahoitusta. Eri kohteiden tasaveroinen kohtelu varmistaa sen, että tärkeimmät kohteet saavat rahoitusta.

Yleinen käsitys on ollut, että veikkauskassasta on pystynyt jakamaan toiminta-avustuksia kevyemmin perustein, ja tämä on tietysti ollut yksi tekijä sille, miksi järjestelmä on jatkunut näin pitkään.

Kevään koronakriisi aiheutti mielenkiintoisen kokeen, kun Veikkauksen peliautomaatit kauppojen auloissa jouduttiin sulkemaan tartuntariskin vuoksi. Odotetusti tämä johti Veikkauksen tuottojen voimakkaaseen sukeltamiseen ja ”kahden kassan” hyöty-kustannussuhteen uudelleenarviointiin.

Yhtäkkiä veikkauskassa olikin se, joka kärsi kovemmin, ja josta varoja olisi jouduttu jakamaan tiukemmin perustein. Tässä tilanteessa valtioneuvosto päätti tukea Veikkauksen edunsaajia siirtämällä rahoitusta normaalista budjettiprosessista veikkauskassaan. Ilmeisesti jopa niin, että veikkauskassan menetyksen korvataan täysmääräisesti.

Tämä herättää monia kysymyksiä. Johtaako hallituksen tekemä päätös jatkossa kahden kassan politiikan murenemiseen?

Korvamerkinnästä on keskusteltu verotuksen kirjallisuuden yhteydessä. Se on saanut jonkun verran kannatusta, vaikka aihe on varsin kiistanalainen aihe (hyvä katsaus tässä). Joka tapauksessa taloudellisesti mielekäs korvamerkintä edellyttää sen, että sillä on veronmaksajien avoimesti annettu hyväksyntä ja että verotus on progressiivista tai vähintäänkin ei-regressiivistä.

Tämä ei täyty Veikkauksen tapauksessa. Hyvin harva pelaaja perustelee toimintaansa kolmannen sektorin rahoitustarpeilla. Vaikka veikkausmyönteisessä retoriikassa usein käytetään argumenttia ”suomalainen voittaa aina”, kylmä totuus on se, että ne jotka toimintaa rahoittavat pelaamalla, viime kädessä aina häviävät.

Julkisen talouden tavoite ei ole verotuottojen maksimointi

Miten veikkausvarojen korvamerkintä johtaa siihen, että pelikoneet ovat pysyäkseen kaupoissa, vaikka niiden tiedetään aiheuttavan monenlaista kärsimystä? Se on luonut voimakkaan edunsaajaryhmän, jonka intresseissä on vallitsevan asiantilan säilyttäminen.

Jos olisi yksi julkinen kassa, niin pelikoneiden poistosta aiheutuva tuottojen lasku olisi tässä kokonaisuudessa suhteellisesti niin pieni, ja edunsaajaryhmä olisi niin heterogeeninen, ettei kenelläkään ei olisi nykyisen kaltaista kannustinta lobata tuottojensa puolesta.

Paine nykyjärjestelmän säilyttämisen puolesta olisi selvästi heikompi. Valtion, kuntien ja jatkossa ehkä vielä “hyvinvointialueidenkin” erilliset kassat eivät vaikuta tähän perusargumenttiin.

Säilyykö julkisten palveluiden rahoitus samalla tasolla, jos Veikkauksen koneet poistetaan kaupoista? Vaikutukset ovat moninaiset. Koneiden poistuessa häviää monenlaisia niihin liittyviä kiinteitä ja vaihtuvia kustannuksia, joka tuo säästöjä.

Kansalaiset kuluttavat enemmän vaikkapa elintarvikkeisiin ja muuhun kulutukseen, josta osa palautuu verojen kautta suoraan ja osittain myös erilaisten kerrannaisvaikutusten kautta valtiolle. Lisäksi valtio ja kunnat säästävät peliongelmien hoidossa aiheutuvista kustannuksista ja pelaamiseen liittyvien talousongelmien sekä syrjäytymisen vähentyessä.

On lähes mahdotonta arvioida, mikä pelikoneiden poistamisen kokonaisvaikutus julkiseen talouteen tulisi olemaan. Saattaa kuitenkin hyvin olla, että se on negatiivinen: koneiden poistamisesta aiheutuvat säästöt eivät korvaa niiden poistamisesta aiheutuvaa tulomenetystä.

Tässä kohtaa on hyvä huomata, että julkisen talouden tarkoituksena ei ole valtion tulojen maksimointi, vaan hyvinvoinnin lisääminen. Jos pelikoneet lisäävät pahoinvointia, niillä on vähentämistä oikeuttavia ulkoisvaikutuksia, vaikka valtion tulot samalla tippuisivat.

Entä miten toteuttaa järjestöjen rahoitus siirtymäaikana? Nyt on koronaviruksen vuoksi itse asiassa siirrytty uudentyyppiseen järjestelmään, jossa julkinen valta näyttää takaavan järjestöjen rahoituksen riippumatta veikkaustuotoista.

Tästä olisi hyvin pieni askel katkaista napanuora Veikkaukseen kokonaan, ja järjestää rahoitus täysin riippumattomalla tavalla.

Kelkan hidas kääntyminen on alkanut. Vuonna 2019 toteutettiin kaksi Pelikoneet pois kaupoista-kansalaisaloitetta. Vaadittavaa 50 000 allekirjoittajaa, joka olisi nostanut kansalaisaloitteen eduskuntakeskusteluun, ei saatu kokoon, mutta laaja kansalaiskeskustelu on käynnistynyt ja näkyvien edunsaajien kannanotot ovat hyvin lupaava askel.

Viime kädessä vastuu järjestelmästä on kuitenkin poliitikoilla. Riittävä paine äänestäjäkunnasta varmasti johtaa siihen, että hidasliikkeisimmätkin poliitikot ehtivät muuttaa mielipiteensä. Uskon, että parin vuoden sisällä tulemme näkemään merkittävän järjestelmämuutoksen, Veikkausvarojen korvamerkintä puretaan ja rahapelikoneet todella poistuvat kaupoista.

Lopuksi kerron omat sidonnaisuuteni: viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen ollut lähes jatkuvasti joko Suomen Akatemian rahoittaman projektin palveluksessa tai vetänyt sellaista, ja Akatemia saa merkittävän osan rahoitustaan veikkausvaroista. Lisäksi olen ollut useiden veikkausvaroista rahoitettujen hankkeiden ohjausryhmässä, tälläkin hetkellä. Näistä jälkimmäisistä en tosin ole saanut mitään taloudellista hyötyä.

Pidän niin omakohtaisesti kuin suomalaisen yhteiskunnan, tieteen, talouden että moraalin kannalta tärkeänä, että Veikkauksen ja edunsaajien napanuora katkaistaan.

Kiitän Senja Larsenia, Juha Itkosta ja Matti Muukkosta hyödyllisistä kommenteista. Olen tietysti yksin vastuussa tekstin sisällöstä.