Akerlof ja Shiller käyttävät kirjassaan melko laajaa määritelmää petoksesta ja manipulaatiosta: sillä ei tarkoiteta ainoastaan tilanteita, jossa joku osapuoli syyllistyy laittomuuksiin, vaan kaikkia toimintoja, jossa toinen osapuoli (yleensä myyjä) käyttää hyväkseen informaatioetujaan, auktoriteettiasemaansa tai toisen osapuolen psykologisia heikkouksia tämän etujen vastaisesti.

Kirjassa esitetään esimerkki luottokorttimaksamisesta: tieteellinen näyttö Prelecin ja Simesterin tutkimuksessa osoittaa, että kuluttajat, jotka käyttävät luottokorttia maksuvälineenä, ovat valmiita maksamaan samoista hyödykkeistä systemaattisesti enemmän kuin kuluttajat, jotka maksavat käteisellä. (Kokeellisessa tutkimusasetelmassa pystytään kontrolloimaan kuluttajien ominaisuuksia, joten tulos ei johdu siitä, että luottokorttia käyttävät olisivat varakkaampia.) Tämä johtunee siitä, että luottokorttia käyttävien kuluttajien ei tarvitse miettiä niin paljon rahojensa riittävyyttä, koska he voivat lykätä maksun tuonnemmaksi. Mahdollistamalla luottokorttimaksaminen kuluttajat saadaan kuluttamaan enemmän, kuin he oikeastaan haluaisivat kuluttaa, ja tämä täyttää manipulaation tunnusmerkit, vaikka mitään laitonta ei tapahdu. Vastaavanlaisia esimerkkejä siitä, kuinka kuluttajia höynäytetään rahoitus- ja hyödykemarkkinoilla, annetaan kirjassa lukuisia (esimerkiksi auto- ja asuntokauppaan liittyen).

Kirjalla on suoraa relevanssia kuluttajien taloudellisen osaamisen ja kuluttajakäyttäytymisen tutkimukseen. Jossain tilanteissa, jos kyse on epäsymmetrisen informaation hyödyntämisestä, taloudellisen lukutaidon parantaminen auttaa: kun kuluttajat ymmärtävät vaikkapa rahoitustuotteet paremmin, he osaavat itse valita tilanteisiinsa sopivimmat, riippumatta siitä, mitä heille yritetään myydä. Mutta toisinaan ongelma ei ole informaatiossa, vaan itsekontrollissa: kuluttajien preferenssejä manipuloimalla heille pystytään myymään tuotteita, jotka ovat heidän omien etujensa vastaisia. Mikä mielenkiintoisinta, useissa tilanteissa kuluttajat tietävät itsekin toimivansa etujensa vastaisesti. Esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi uhkapelaaminen, alkoholin liikakulutus, ja pikavipit. Loogisesti tästä seuraa, että kuluttajien tekemistä valinnoista ei voi päätellä heidän todellisia preferenssejään: Samuelsonin paljastettujen preferenssien teoria ei siis päde. Tämä on taloustieteilijälle ehkä provokatiivisin väite kirjassa, joskin muut se voi jättää kylmäksi.

Miten tilanne voidaan ratkaista? Akerlof ja Shiller esittävät sääntelyn, kuluttajasuojan ja kuluttaja-aktivismin mahdollisina ratkaisuina. Lienee hyvä todeta, että he eivät esitä mitään vaihtoehtoista talousjärjestelmää (kuten suunnitelmataloutta) ratkaisuna; kuten suunnitelmatalouksien kirjallisuudesta hyvin tiedetään, petokset ja manipulaatiot olivat yhtä lailla todellisuutta näissä talouksissa, joskin keinot olivat usein erilaisia kuin markkinatalouksissa. Lisäksi suunnitelmatalous johtaa monenlaiseen taloudelliseen tehottomuuteen.

Yksi ratkaisu, jota kirjassa ei käsitellä, mutta jota käytän yhtenä esimerkkinä peruskurssilla, on yrityksen omistusrakenne. Tilanteessa, jossa myyjällä on informaatioetu ostajaan verrattuna, myyjä usein myös käyttää tätä etuaan hyväkseen, erityisesti jos se on voittoa maksimoiva monikansallinen yritys. Se ei tee näin siksi, että nämä yritykset palkkaavat erityisen moraalitonta henkilökuntaa, vaan siksi, että niillä on velvoite maksimoida osakkeenomistajien voittoja. Jos voittoja lisää se, että käytetään hyväksi naivien ostajien tietämättömyyttä tai itsekuriongelmia, niin näin on tehtävä, kunhan ei samalla tehdä mitään laitonta. Kannustimet ovat erilaisia osuuskunnissa ja perheyrityksissä. Koska nämä eivät samalla tavalla pyri voittojen maksimointiin, niin niillä on vähäisemmät kannustimet hyödyntää kuluttajien heikkouksia ja tietämättömyyttä. Vaikka tätä aihetta on vaikea tutkia, niin Bubbin ja Ryanin artikkeli antaa mielenkiintoista osviittaa siitä, kuinka osuustoiminnalliset rahoituslaitokset perivät systemaattisesti pienempiä luottokorttimaksuja kuin voittoa maksimoivat.

Kirjassa keskustellaan myös mielenkiintoisella tavalla siitä, miten kuluttajille saadaan myytyä Suuria Kertomuksia, jotka sitten ohjaavat heidän toimintaansa. Kirjoittajat näkevät Yhdysvaltojen kontekstissa vapaan markkinatalouden ja valinnan vapauden tällaisena tarinana, joka on vaikeuttanut (kirjoittajien mielestä) rationaalisen talouspolitiikan tekemistä. Tässä tosin näkyy kontekstin erilaisuus: Suomessa suuri kansallinen tarina ei varmaankaan olisi mahdollisimman vapaa markkinatalous, vaan hyvinvointivaltio.

Kirja on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen, vaikka ei kaikkia kirjoittajien arvolähtökohtia hyväksyisikään. Jossain mielessä ilmaan jää kysymys, mitä yleistä kirja on opettanut. Taloustieteen näkökulmasta keskeiset havainnot ovat siinä, että vapaiden markkinoiden ei voi olettaa johtavan optimaalisiin tulemiin (hyvinvointiteoreettisissa mielessä) eikä tehdyistä valinnoista voi kaikissa tilanteissa päätellä kuluttajan preferenssejä. Toisaalta nämä ovat melko teoreettisia havaintoja, ja ainakin itse mietin, mahtavatko jotkut taloustieteilijät todella uskoa hyvinvointiteoreemien ja paljastettujen preferenssien teorian yleispätevyyteen. Lisäksi kirjan määritelmä manipulaatiolle on niin lavea, että on vaikea kuvitella elämänaluetta, jossa sitä ei toistuvasti esiintyisi, lähtien vaikka hierarkkisista työsuhteista ja ihmissuhteista. Talous ja markkinavaihdanta ovat kuitenkin vain elämää, ja niitä koskevat samat epätäydellisyydet kuin muutakin elämän alueita. Tärkeämpi kysymys on se, miten markkinatalous toimii suhteessa vaihtoehtoihin ja miten havaittuja ongelmia voidaan korjata, ja niiltä osin kirjan anti on laimeampaa. Mutta ainakin kirja osoittaa mielenkiintoisella tavalla, että kuluttajien valintojen tutkimuksessa tarvitaan yhtä lailla psykologiaa kuin taloustiedettä. Tässä asiassa käyttäytymistaloustieteellä on varmasti vielä paljon annettavaa.